Mitä tilalle?

Tyhjä kalenteri ja aikaa itselle! Mikä ihana toive. Normielämässä se lomalla parhaimmillaan toteutuu, mutta nyt koronan myötä niin tuntuu tapahtuneen enemmän kuin omavalintaisesti osasi toivoakaan. Syksyn alkaessa sitä tuijotti hämmentyneenä sovittuja menoja, joita ei olekaan ja liiallisten menojen sijaan varovaisuus on asettunut osaksi elämää. Se rauhoittaa ja samalla se myös surettaa. Aiemmin elämä kulki riennosta rientoon ja tapaamisesta toiseen. Saatoin kuulla myös valitukseni ajan puutteesta, mutta kaikki oli sen arvoista. Kiireen tuntu oli jotenkin hienoakin.

Korona-aika olen luonut tiettyjä sinänsä rauhoittavia rutiineja, joiden varassa kohtaan tämän uuden todellisuuden. Silti se tuntuu yhä hieman tyhjältä. Ikään kuin odottaisin, että jokin menee ohi. Kuitenkin se, mikä varmasti menee ohi, on aika, jonka käytän odotukseen. Olen myös opetellut pois huonoja tapoja ja olen hetkittäin iloinnut, että minulla onkin päätösvaltaa asioihini. Yhtäkkiä aikaa on enemmän ja mikä ylellisyys onkaan se kokemus, että voi mennä aikaisin nukkumaan ja aloittaa päivän kiireettömästi.

Entä sitten, kun mielessä onkin tilaa ja ahdistusoireet uhan tunteen selvetessä hellittävät. Mitä sen tilalle? Tyhjää, outoa kepeyttä, johon ei suinkaan ole heti helppo uskoa tai sopeutua. Voi jäädä odottamaan ahdistuksen palaamista - pelkäämään sitä, jolloin pelkoon voi keskittyä ja se vie huomion. Huomion miltä? Siltä vapaalta tilalta, jossa voisi tapahtua jotain uutta, jolla ei vielä ole muotoa. Aina ei heti tiedä, mihin halun suunnata. Oireillakin voi olla vielä aivan tutkimaton tiedostamaton syy ja tarve ja ne ovatkin olleet ahdistuksen kanava, sen sanat. Asioihin, myös hyviin, kestää sopeutua. Uuden sisäänajo vaatii pitkään jatkuvaa toistoa, kunnes se vakiintuu.

Fyysiset oireet saattavat joskus peittää alleen aivan jotain muuta. Joskus ne tuntuvat saaneen pysyvän sijan ja kanavan tunteille, joita ei muuten tiedosta. Krooninen sairaus on osa itseä ja se voi myös suojata joltain tai sen kautta voi tiedostamattaan saada jonkin tarpeen tyydytetyksi. Esimerkiksi huolenpidon. En aio tässä väittää, eikö sairauteen kuulu aina myös muuta, enimmäkseen se toki on aina pelkästään ei toivottua, häiriötä, johon pitää sopeutua. Tuon vain nyt tämän puolen esille, eikä tarkoitus ole kieltää tuskaa ja vääryyttä sairastumisen kokemuksesta. Kuitenkin se, että asioihin voi vaikuttaa joiltain osin myös itse, on haastava muutos ajattelussa ja toiminnassa. Se, että katsoo syvemmälle kipuaan, voi näyttää puutteen ja tunteen, mistä myös on joskus kysymys. Kokemuksemme muovaavat kuvaamme itsestä. Hyväksyminen tai luopuminen ovat vaihtoehtoisia ideoita. Jokin osa itsestä onkin lisätutkimisen arvoista ja energiaa sitonut syvyyksissä kiehunut geysir-lähde saattaa löytyä ja energiaa vapautuu muuhun.

Huomaan, ettei muutos olekaan kovin yksinkertaista. Tyhjä ei tunnu houkuttelevalta kuin ajatuksena. Oikeasti tyhjän päällä oleminen ja luottaminen, että jotain uutta syntyy, on haasteellista. Pitää jaksaa odottaa ja olla. Mitä, jos elämä sisältäisikin paljon rauhassa olemista, pihalla ja metsässä tai merellä on tilaa hukkua osaksi isoa tarinaa. Nuori tuttavani toteaa tästä, ettei aikaa ole hukattavaksi, vaan se pitää suunnata tuottavaan toimintaan ja hyvään, eikä haahuiluun. Annan hänen uskoa tuohon, kun se olemassaoloaan selvästi helpottaa. Hän vasta nousee vuorelle, josta minä rajallisempana jo laskeudun. Olen ollut kiireinen ja aikaansaapa, mutta nyt lehti hieman kääntyy ja osaan myös vain olla.

Ihmiset kuvaavat löytäneensä tyhjän kautta uutta suuntaa, harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta. Siihen on ollut aivan pakottava tarve. Tyhjä kurottaa kohti täyttymystä ja löytää vastauksen ajan kanssa. Mielen ruuansulatuksen paasto ja kuonan poistuminen vaatii rauhoittumista ja epävarmuuden sietoa. Ja sitten taas kuulen toisella hyvin kuulolla olevalla korvalla erään nuoren nykykirjailijan haastattelun, jossa hän moittii kiroillen ohjeistusta joogata ja hengittää, kun ahdistaa. Eli tämäkin ohje alkaa olla niin käytetty, että kohta hengittäminenkin kärsii inflaation. Hengitä siinä sitten tyhjän päällä, kun ahdistaa! Siinä ei hermojärjestelmän rauhoitusideat aina tavoita, kun on ihan hermona! Kunnioitan suuresti kaikkea holistista ja kehollista, mutta ymmärrän, että sekin voi väärässä paikassa lausuttuna tuntua sivuutukselta.

Tyhjyyteen voi myös upota. Silloin se alkaa saada depressiivisiä sävyjä. Halu ei suuntaudu eteenpäin, vaan juuttuu epävarmuuden suohon. Tyhjyys vetääkin ei elävään suuntaan. Näinkö siis voi juuri nyt käydä? Luopumiselle on nyt todella realistisia perusteita, sitä suorastaan vaaditaan opettelemaan. Depressiivinen tila, jolla en tarkoita kliinistä depressiota, vaan uuden suunnan löytämiseen pakottavaa suremisen kautta tapahtuvaa psyykkistä prosessia, on tavoittelemisen arvoinen! Yllättäen myös sen miettiminen, että voi kuolla, voi olla sysäys löytää elämästä syvempi merkitys ja suunta.

Saavuttaa jotain ja olla perillä ovat mielenkiintoisia tiloja. Miksi siinä välissä oleminen ei ole juuri se olennaisin juttu? Sen jälkeenhän alkaa taas tyhjyys hiipiä ja huippua seuraa alamäki. Hetkessä on elämä, onni, pienessä hetkessä käsissäni kuin pallo, joka pomppii iloisesti jälleen eteenpäin.

Pandemian ajallinen kesto tuntuu muuttavan käytöstä ja kuka ties tämä uusi tapa jopa vakiintuu! Jatkuvaa luopumista ja huomiota tuntuvat vaativan ympäristö, ilmasto ja pandemian levittämisen väistely, toisten huomioiminen. Muutos tarjoaa mahdollisuuden kääntää koko elämisen suuntaa isossa mittakaavassa. Pandemian keskellä ajattelen, että tämän ajanjakson päättyminen vaatii suruajan, menetyksen käsittelyä ja sopeutumista. Millä tämän jälkeen selitän ahdistukseni ja tilan puutteen mielessäni? Voisinpa rakentaa pysyvän havahtumisen tilan mieleeni! Ottaa säännöllisesti aikaa itselleni - ajoittain vetäytyä - ja sitten taas palata yhteyteen.

Leena Granlund, 5.12.2020